riimukirjoitus
Riimukirjaimet olivat germaanisten kansojen keskuudessa esiintynyt kirjoitusjärjestelmä, jota käyttivät muinaiset gootit, muinaissaksilaiset, friisit, alamannit ja muinaisenglantilaiset sekä skandinaavit.
Sisällysluettelo
Riimukirjainten historiaa
Riimukirjoitus syntyi roomalaisella rautakaudella, ilmeisesti 100-luvulla jaa. Vanhimmat tunnetut riimukirjoitukset sisältyvät Vimosen suosta tehtyihin löytöihin Tanskassa ja ajoittuvat noin vuoteen 160 jaa.
Riimukirjainten alkuperästä on erilaisia käsityksiä. Suosituimman teorian mukaan ne perustuivat lähinnä latinalaisiin kirjaimiin, mutta niissä on joitakin viitteitä myös pohjoisitalialaisista ja kreikkalaisista kirjaimista. Esikuvistaan poiketen kaikki riimut olivat kuitenkin suoraviivaisia eikä niissä ollut kaarevia muotoja. Suoria viivoja oli helpompi veistää puuhun tai hakata kiveen. Lisäksi riimukirjaimilla on kokonaan oma, sekä latinalaisesta että kreikkalaisesta aakkostosta täysin poikkeava, aakkosjärjestyksensä. Sen mukaisesti viikinkien käyttämä nimitys riimuille oli futhark, joka muodostuu kuudesta ensimmäisestä riimuaakkosesta f-u-þ-a-r-k.
Riimukirjaimistoja oli monia tyyppejä. Manner-Euroopan germaaneilla (gooteilla) oli käytössä 24 merkkiä ja anglosakseilla 30. Pohjolassa käyttöön tuli viikinkiajalla lyhyempi 16 merkin riimukirjaimisto, josta oli tanskalainen ja ruotsalais-norjalainen versio.
Riimukirjoitus katosi kristinuskon myötä Manner-Euroopasta ja Britanniasta 700-luvun loppuun mennessä. Pohjolassa sitä käytettiin 800—1100-luvuilla, Gotlannissa vielä 1500-luvulla, ja Taalainmaan syrjäseuduilla harvakseltaan jopa vielä 1800-luvun alussa.
Riimukivien tekstit ovat yleensä lyhyitä ja kaavamaisia. Kuuluisin ja pisin teksti on Rökin kivessä, joka seisoo Itä-Götanmaalla (58.13N-14.40E). Nuorimmat kivet ovat hautakiven tapaisia muistokiviä. Kiviin hakattiin usein kirjainten lisäksi kuvia.
Riimukirjainten vanhimmat muodot latinalaisine vastineineen olivat seuraavat:
Riimut myyteissä
Muinaisskandinaavisessa mytologiassa Yggdrasil oli puu, joka yhdisti kaikki Yhdeksän Maailmaa. Odin oli viisauden ja kuoleman jumala, jolla oli sammumaton tiedonjano. Odinin mielestä tieto oli valtaa, ja hän halusi lahjoittaa tiedon lahjana seuraajilleen. Odin halusi selvittää riimujen salaisuuden, ja niinpä hän keihästi itsensä Gungnir-keihäällään Yggdrasil-puun kylkeen, ja riippui puun kyljessä yhdeksän päivää. Jumala uhrasi itsensä itselleen. Yhdeksän oli erittäin merkityksellinen numero muinaisskandinaavisessa taikuudessa (yhdeksän maailmaa), joten hän oppi yhdeksän (myöhemmin kahdeksantoista) maagista laulua ja kahdeksantoista maagista riimua.
Riimuja käytettiin myös ennustamiseen. Tacitus mainitsi ennustamiseen käytetyt merkit jo Germania-teoksessaan vuonna 97 jaa.[1]. Ei kuitenkaan ole todisteita, että nimenomaan riimuaakkosto olisi ollut germaanien käytössä jo tällöin.
Tietotekniikassa
Pohjoiseurooppalaiset riimut on koodattu Unicode-merkistön (versio 7.0) lohkoon U+16A0–16FF. Jokaisella kirjaimella on vain yksi merkkipaikka riippumatta siitä, monessako eri riimuaakkostossa se esiintyy. Lohkoon kuuluu 89 kirjainta (16A0–16F8), kolme välimerkkiä ja kolme symbolia, joita käytettiin keskiaikaisissa kalentereissa. Riimuja voi näin tarvittaessa esittää vaikka www-sivustoilla, jos käyttäjällä on vaadittava merkistötuki:
- ᚻᛖ ᚳᚹᚫᚦ ᚦᚫᛏ ᚻᛖ ᛒᚢᛞᛖ ᚩᚾ ᚦᚫᛗ ᛚᚪᚾᛞᛖ ᚾᚩᚱᚦᚹᛖᚪᚱᛞᚢᛗ ᚹᛁᚦ ᚦᚪ ᚹᛖᛥᚫ
-
- Yllä oleva teksti on muinaisenglantia; latinalaisilla kirjaimilla kirjoitettuna se on:
- He cwæþ þæt he bude on þæm lande norþweardum wiþ þa Westsæ
-
- Teksti nykyenglanniksi:
- He said that he lived in the land northwards of the Western Sea.
Vanha merkitys suomen kielessä
Riimu on vanha suomalainen sana siitäkin huolimatta, ettei suomea yleisimmän käsityksen mukaan ole koskaan kirjoitettu riimuilla. Ruotsalainen harrastajatutkija Ove Berg väittää kuitenkin vuonna 2003 julkaistussa kirjassaan Runsvenska: svenska finska[2] tulkinneensa Ruotsin eteläosista löytyneiden riimukivien tekstejä suomen kielen avulla[3]
Suomen kielessä riimu on tarkoittanut joissakin murteissa juovaa, viiltoa, naarmua tai raaputusta.[4] Riimustaminen oli viillon tekemistä tai naarmuttamista. Riimustus oli koristekuvio esimerkiksi puussa tai luussa. Riimusauva eli pirkka oli puusauva, johon oli merkitty viilletyin kuvioin kalenteri. Kirjoitus tarkoitti myös alun perin koristekuviointia.
Suomenkielinen sana "runo" on vanha germaaninen laina, joka on alkuaan merkinnyt salaisuutta tai taikamerkkiä ja jolla on samaa juurta kuin ruotsin "runa", joka tarkoittaa riimukirjainta tai -kirjoitusta.[5] Toisen teorian mukaan germaaninen sana tulee indoeurooppalaisesta juuresta *reuə- "kaivaa, kaivertaa".[6]
Katso myös
Lähteet
- ↑ Tacitus, Publius Cornelius: Germania. (Germania.) Latinan kielestä kääntänyt ja lyhyesti selittänyt Tuomo Pekkanen. Latinankielinen rinnakkaisteksti. Helsinki: Gaudeamus, 1976 (2. painos 1988). ISBN 951-662-180-5.
- ↑ Berg, Ove: Runsvenska, svenska, finska. Gällivare: Skrivkammaren i Gällivare, 2003. ISBN 91-631-2986-8. (ruotsiksi)
- ↑ Tutkijat lukevat suomea Ruotsin riimukivistä 26.2.2004. Sisuradio. Viitattu 7.4.2010.
- ↑ Nykysuomen sanakirjassa merkitty "harv.", ei "murt."
- ↑ Häkkinen, Kaisa. Nykysuomen etymologinen sanakirja
- ↑ Friedrich Kluge, Etymologisches Wörterbuch der deutschen Sprache. Walter de Gruyter, Berlin/New York 2001, ISBN 978-3-11-017473-1
Kirjallisuutta
- Oja, Heikki: Riimut. Viestejä viikingeiltä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-591-7.
Aiheesta muualla
- Marko Lamberg: Tietoa riimuista.
- Riimujen merkitykset. Thuleian tupa.
- Hanna Pesonen: Riimujen salat. MTV3 Helmi 17.4.2008.
Tämä artikkeli on Wikipediasta, johtavasta käyttäjien tuottamasta tietosanakirjasta. Sen sisältöä ei välttämättä ole tarkistettu ammattitoimittajilla (katso täysi vastuuvapauslauseke)
Wikipedia - Lahjoita Wikimedialle
Etsi toista sanaa