v

Latinalaiset aakkoset Aa Bb Cc Dd Ee Ff Gg Hh Ii Jj Kk Ll Mm Nn Oo Pp Qq Rr Ss Tt Uu Vv Ww Xx Yy Zz Luettelo kirjaimista

V (v) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten 22. kirjain. V-kirjaimen nimi suomen kielessä on vee ja äännearvo [v].

V-kirjain on kehittynyt kreikkalaisen kirjaimiston kirjaimesta ypsilon (Υ, υ), joka kuitenkin merkitsee v-äänteen sijasta vokaalia. Nykyisin v-äännettä merkitsevä kirjain on kreikkalaisessa kirjaimistossa beeta (Β, β) ja kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan kyrillinen В (в).

Historiaa

V-kirjaimella merkittiin antiikin latinassa sekä u- että v-äänteitä; erillistä u-kirjainta ei vielä ollut.^[1]

Keskiajalla latinassa käytettiin sekä u- että v-kirjainta merkitsemään u- ja v-äänteitä ilman erotusta. Isoa V-kirjainta vastasi pieni u-kirjain, ts. uetus ja VETVS merkitsivät samaa sanaa.^[1][2]

U:n ja V:n erottamista ehdotti Petrus Ramus (k. 1572). Kuitenkin vasta 1600-luvulla vakiintui latinaan nykyinen käytäntö, jonka mukaan u-kirjain jäi v-äänteen merkiksi vain erikoistapauksissa.^[1][2]

V suomen kielessä

V-kirjaimella merkitään suomen kielessä puolivokaalia [v], josta fonetiikassa käytetään nimitystä soinnillinen labiodentaalinen frikatiivi. Puolivokaali tarkoittaa konsonanttia, joka ääntyy kuin vokaali, mutta käyttäytyy kielessä kuin konsonantti. V:tä äännettäessä äänihuulet värähtelevät ja ylähampaat muodostavat alahuulen kanssa hyvin heikon supistuman, jonka kautta ilma virtaa ulos. V ei esiinny suomenkielisten sanojen lopussa.^[3] Yleiskielessä v esiintyy aina lyhyenä äänteenä; pitkänä (vv) se esiintyy vain murteissa.^[4]

V-kirjain vakiintui suomen kielessä nykyiseen käyttöönsä vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Mikael Agricola käytti v-kirjainta vaihtelevasti: Toisinaan hän merkitsi v-kirjaimella v-äännettä, toisinaan v-kirjain oli u-äänteen merkkinä kuten esimerkiksi vsko (usko) ja cvnnia (kunnia); toisaalta Agricola käytti myös u- ja w-kirjaimia v-äänteen merkkinä kuten esimerkiksi terue (terve) ja walkeus (valkeus).^[5] Vuoden 1642 Bibliasta alkaen v-äännettä merkittiin suomessa tavallisesti w-kirjaimella. V-kirjain oli varattu latinalle. 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi v ilmestyä w:n rinnalle. Nopea muutos tapahtui 1880-luvun lopussa, jolloin sanakirjoissa siirryttiin v:hen. Erisnimissä muutos oli hitaampi, mutta paikannimiin v-kirjain tuli 1920-luvulle mennessä.^[6]

V muissa kielissä

V-kirjain ääntyy useissa kielissä, mm. englannissa ja ruotsissa, samantapaisena äänteenä kuin suomessakin. Saksassa v-kirjain ääntyy [f] ja espanjassa normaalisti [b] tai [β]. Puolassa v on käytössä vain lainasanoissa ja w:n äännearvo on [v].

Ruotsin kielessä on kirjaimia v ja w pidetty pitkään toistensa graafisina muunnoksina, ei omina kirjaiminaan, sillä molemmat merkitsevät v-äännettä. Nykyisin v ja w kuitenkin voidaan laskea myös omiksi kirjaimikseen.^[7] Vanhoissa kirjoituksissa ei kirjainten u, v ja w käytöstä päästy yksimielisyyteen ja kiista jatkui vielä 1700-luvulla. Kun v-kirjaimella voitiin merkitä u-äännettä, w-kirjainta voitiin käyttää v-äänteen merkkinä. Erityisesti fraktuurassa w oli vallitseva v-äänteen merkki.^[8]

Muita esitystapoja

• Morseaakkosissa V merkitään: ...-
• Radioaakkosissa V on suomalaisen standardin mukaan Vihtori ja NATO-standardin mukaan Victor
• Pistekirjoituksessa (Braille) V merkitään:

• Tietokoneissa V koodataan eri merkistöissä seuraavasti:

V-kirjaimen merkityksiä

• Fysiikassa v on nopeuden tunnus; V on jännitteen yksikön voltin lyhenne sekä tilavuuden tunnus.
• Roomalaisissa numeroissa V tarkoittaa viittä.
• V on vanadiinin kemiallinen merkki.
• Ajoneuvon kansallisuustunnuksena V tarkoittaa Vatikaania
• v on Suomessa vuoden lyhenne (kansainvälinen lyhenne a)

Lähteet

Viitteet