taidemusiikki

Taidemusiikin teemasivu

Tuntematon venetsialainen muusikko 1700-luvun alusta. Kuvan on väitetty virheellisesti esittävän Antonio Vivaldia.

Osa artikkelisarjaa Musiikki
Musiikin tyylilajit Taidemusiikki Populaarimusiikki: Pop | Rock | Iskelmä Afroamerikkalainen musiikki Kansanmusiikki Maailmanmusiikki Musiikinteoria Nuottikirjoitus Melodia Harmonia Tonaalisuus Sävelasteikko Sävellaji Tahtilaji Musiikkifilosofia Musiikin vaikutukset Musiikin tekeminen Muusikko Säveltäminen Improvisointi Soitin Laulu Konsertti Äänen tallennus Tekijänoikeus

Länsimainen taidemusiikki eli puhekielessä klassinen musiikki^[1] viittaa monimuotoiseen ja epäyhtenäiseen länsimaisen musiikin perinteeseen erotuksena esimerkiksi kansanmusiikista ja populaarimusiikista. Nimestään huolimatta kaikki taidemusiikki ei ole ollut alun perin kytköksissä taiteeseen instituutiona, vaan sitä sävellettiin myös viihteeksi sekä kirkolliseen käyttöön. 1800-luvulta asti taidemusiikki on varsin vahvasti ollut kytköksissä taiteeseen itsetietoisessa institutionaalisessa merkityksessä.

Termi "klassinen musiikki" syntyi 1800-luvun alussa yrityksenä kohottaa Bachista Beethoveniin ulottuva aika musiikin kultakaudeksi. Sittemmin sen merkitys on laajentunut kattamaan myös 1800-luvun ja osittain 1900-luvun taidemusiikin. Nykyään suositeltu termi suomessa on "taidemusiikki".

Länsimaisen taidemusiikin ominaispiirteitä

Länsimaisen taidemusiikin syntyyn vaikuttanut keskeinen ajatus oli musiikin siirtäminen paperille eli nuotinnos. Improvisointi on taidemusiikissa mahdollista, esimerkiksi kadenssissa. Arvostetuimmat säveltäjät, Bach, Mozart ja Beethoven olivat suuria improvisoijia, mutta myöhemmin improvisaation merkitys taidemusiikissa on vähentynyt.

Jos teoksen esittämiseen kuuluu orkesteri tai kuoro, usein tarvitaan kapellimestari tai johtaja, joka johtaa esittäjien ryhmää. Tällöin kapellimestari ohjaa teoksen tulkintaa haluamaansa suuntaan. Käsitys kapellimestarista, joka luo johtamastaan teoksesta oman tulkintansa, muodostui 1800-luvun alkupuolella.

Käsite kamarimusiikki viittaa musiikkiin, jossa on orkesteria selvästi pienempi kokoonpano muusikoita. Kamarimusiikin käsite syntyi 1700-luvun puolivälin jälkeen, jolloin orkesterit alkoivat suurentua ja samalla orkesterimusiikista tuli selvemmin oma lajinsa. Aluksi kamarimusiikki oli tarkoitettu harrastelijoille.

Myös soolosoittajille sävelletty musiikki on keskeisessä asemassa länsimaisessa taidemusiikissa. Etenkin pianistit esiintyvät usein yksin, mutta myös muille soittimille on sävelletty paljon yhden esittäjän teoksia.

Musiikin soittamisen tekniset vaatimukset länsimaisessa taidemusiikissa ovat huomattavan korkeat. Beethoven alkoi säveltää teknisesti niin vaativaa pianomusiikkia, että sen esittäminen onnistui lähinnä ammattilaisilta. Samoihin aikoihin Paganini asetti viulun tekniset soittovaatimukset uudelle tasolle.

Samoin orkestraatio eli sävellyksen soittamisen jakaminen eri soitinten kesken on viety länsimaisessa taidemusiikissa hyvin pitkälle. Tämän kehityksen on katsottu vauhdittuneen myöhäisromantiikan aikaan, jolloin eri soitinkokoonpanoja esiin nostamalla ja eri soittotapoja käyttämällä orkesterista pyrittiin tietoisesti saamaan aikaan mitä erilaisimpia äänensävyjä.

Länsimainen taidemusiikki perustuu yleensä järjestelmälle, jossa kukin oktaavi on jaettu kahteentoista eri säveleen. 1900-luvun alkuun asti jokaista säveltä vastasi oma duuri- ja mollisävellajinsa. 1900-luvun alusta alkaen on sävelletty myös musiikkia, joka ei käytä sävellajeja. Länsimaiselle taidemusiikille on ollut tyypillistä melodian vahva osuus, josta jotkut säveltäjät ovat luopuneet 1900-luvulla.

Taidemusiikin asema nykyään

Taidemusiikin asema elävänä musiikkina on pysynyt suhteellisen vakiona tai^[2][3]parantunut sinfoniaorkesterien ja taidemusiikin opetuksen määrän kasvun myötä.^[4]Levytysteollisuus elää kuitenkin laskukautta musiikin kuuntelun siirtyessä internetiin.^[5]Koulujen musiikinopetuksessa populaarimusiikin osuutta on nostettu selvästi suhteessa taidemusiikkiin, minkä on kulttuurin viihteellistymisen ohella arveltu olevan syynä klassisen musiikin yleisön keski-iän nousuun.^[6]Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan klassisen musiikin kuuntelu laski vuosien 1991-2002 aikana noin kymmenen prosenttia.^[5] Vuonna 2006–2009 julkaistujen tilastojen mukaan klassisen musiikin kuuntelun määrä maailmalla on uudestaan nousussa parantuneen musiikin jakelun ja internetin ansiosta.^[7][8][9]

Tyypillistä taidemusiikille on ollut viime vuosisatoina, että säveltäjät ovat uudistaneet sitä tietoisesti. Oopperasäveltäjä Richard Wagner 1800-luvulla oli yksi tuon ajan uudistajia, mutta piti tärkeänä taiteen ja kansan välistä yhteyttä. Jotkut 1900-luvun alun taidemusiikin uudistajista, kuten Arnold Schönberg, jotka hylkäsivät perinteisen tonaalisen sävelkielen, tavoittelivat suuremman yleisön mielenkiintoa teoksilleen radikaaliudestaan huolimatta.

Länsimaisen taidemusiikin lajit

• Laulumusiikki
  • Kuoromusiikki
  • Kirkkomusiikki
    • Messut
    • Oratoriot
    • Kantaatit
• Orkesterimusiikki
  • Kamariorkesterimusiikki
  • Sinfoniat
  • Konsertot
  • Baletit
  • Oopperat
• Soitinmusiikki
  • Kosketinsoitinmusiikki
    • Pianomusiikki
    • Cembalomusiikki
    • Urkumusiikki
  • Jousisoitinmusiikki
    • Viulumusiikki
    • Sellomusiikki
  • Puhallinsoitinmusiikki
    • Huilumusiikki
    • Klarinettimusiikki
    • Vaskipuhallinmusiikki
  • Kielisoitinmusiikki
    • Kitaramusiikki
    • Luuttumusiikki
    • Harppumusiikki
    • Kantelemusiikki
  • Lyömäsoitinmusiikki
    • Rumpumusiikki
  • Elektroakustinen musiikki

Katso myös

• Luettelo musiikkitermeistä
• Luettelo soittimista
• Luettelo säveltäjistä
• Taidemusiikin aikakaudet

Lähteet

Kirjallisuutta

• Burrows, John & Wifeen, Charlie: Klassinen musiikki. (Eyewitness Companion: Classical Music, 2005.) Suomentaneet Saana Ala-Antti ja Mirja Kytökari. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31887-4.
• Korhonen, Kimmo (toim.): Andante. Klassisen musiikin tietosanakirja. WSOY facta. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27134-9.
• Mikkonen, Henna & Rimpiläinen, Suvi: Konsertissa kävijän taskusanasto. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2009. ISBN 978-952-492-248-7.